Sain Facebookissa työkaveriltani Ilkalta haasteen, missä 10 päivän aikana piti lisätä kuva levystä, joka on vaikuttanut musiikkimakuuni. Vain kuva kannesta – ei perusteluita tai musiikin kuvausta. Oli melko helppoa löytää nuo kymmenen albumia, vaikkakin varmasti moni todella hyväkin jäi ulkopuolelle. Sen sijaan huomattavasti vaikeampaa oli jättää Facen julkaisuista pois selitykset, joten päätinkin kirjata ne näin nyt, kun kaikki kymmenen levyn kantta on Facebookissa julkaistu. Listaan myös suosikkibiisini jokaisesta lätystä.

Syy miksi moni levy jäi listalta pois oli, ettei se ole mielestäni kokonaisuus. Yksi tai kaksi hyvää biisiä täydellisen kuran seassa ei ole saavutus. Ehkä bändille rahallisesti, mutta ei muuten. Pikemminkin sellaisesta laskelmoinnista on jäänyt huono maksu suuhun.

Sen verran musiikista, että kasvoin sen kanssa. Isäni oli innokas musiikkimies – entinen rumpali kun oli – ja äiti puolestaan oli kova tanssimaan ainakin nuorempana. Meillä ei ollut oikeaa tai väärää musiikkia – riitti, että se oli hyvää, oli genre mikä tahansa. Meillä oli levysoitin ja valtavasti vinyylejä, joita itsekin sain soittaa, kun osasin levaria tarpeeksi varovasti käyttää. Musiikkia kuunneltiin iloihin ja suruihin ja se oli aina läsnä juhlissamme. Olohuoneessamme saattoi soittaa bändi juhlissa kuin juhlissa.

Elämässäni on siis aina ollut musiikkia ja ilman sitä en voisi elää. Hiljaisuuskin puhuttelee ja luonnon äänet, mutta musiikki… sillä on sijansa arjessani. Minulle musiikissa tärkeimpiä asioita ovat melodia ja rytmi, tässä järjestyksessä. Yksinkertaista, rakas Watson!

Ja sitten itse albumeihin:

1/10 Chick Webb and His Orchestra (1937-39)

Isäni rakasti jazzia, swingiä – ja Olavi Virtaa. Opin tietenkin myös itse pitämään niistä. Kaikista isän jazz- ja swinglevyistä löysin rytmin ja melodian. Nuo kaksi musiikin peruselementtiä ovat ohjanneet minua genrestä riippumatta.

  • Levyn paras biisi: Poor little rich girl

2/10 Elvis Presley: That’s the way it is

Levyhyllyssämme oli paljon myös Elvistä. Levyjen kansissa komeili upea, nuori Elvis. Olin toivottoman rakastunut häneen ja itkin viikon sen jälkeen, kun kuulin hänen kuolleen. Yksityiskohta, jonka muistivat kaikki sen aikaiset luokkakaverinikin, kun vuonna 2001 kokoonnuimme juhlimaan vuosikymmenten jälkeen.

Tämä levy edustaa upean herran rockabillyn jälkeistä tuotantoa. Muistan biisien sanoja vieläkin ja myös järjestyksen. Surumielinen kansi eikä sisältökään ollut mitään riemua. Kaihoa, ikävää, menetettyjä tilaisuuksia ja rakkauksia.

Mutta Elviksellä oli ääni, joka oli yhtä aikaa toiveikas, riemukas, sielukas, kaipaava, leikkisä, vihjaileva… Todellinen instrumentti!

  • Levyn paras biisi: You’ve lost that loving feeling

3/10 Hurriganes: Grazy days

Kyseisen bändin läpimurtolevy Roadrunner ei nimikappale mukaan lukien aikanaan iskenyt kuten tämä. Albert Järvisen oli korvannut nuori Ile Kallio, joka levyn kannessa on syötävän suloinen. Juu, tuohon aikaan sekin olisi riittänyt kategorisoimaan levyn loistavaksi lätyksi. Pari julkaisua tämän jälkeenkin olivat vielä ihan ok, mutta sen jälkeen mielenkiintoni ko. bändiä kohtaan hiipui.

  • Levyn paras biisi: 11th Saint Boogie

4/10 The Runaways: Live in Japan

Naisrokkareista tajuntani ensin räjäytti basisti Suzi Quatro. Oli mahtavaa nähdä nuori mimmi nahkahousuissaan ja leveässä haara-asennossa basso tanassa joka päivä huoneen seinällä – siinä oli sitä jotain! Ja biisitkin jäivät päähän soimaan: Too big, 48 crash, Can the can, Move it, The Wild one….

Sitten isäni toi ulkomailta tämän kasetin. Sen aikaista naisenergiaa parhaimmillaan!!! Nyt, kun on jälkeenpäin katsonut sekä Joan Jettistä kertovan dokkarin että ko. bändin kaarta seuranneen elokuvan, ei voi kuin pistää vihaksi. Nuoret naiset kitaran, basson ja mikin varressa tai paukuttamassa rumpuja olivat tuohon aikaan too much! Miehet kahmivat rahat ja pyrkivät pöksyihin – voi neitoparat! Olisi ollut tarvetta yhdelle tarzanille!

Sittemmin vain Joan Jett ja solisti Lita Ford ovat menestyneet musiikkimaailmassa, ensin mainittu nykyään myös tuottajana ja uusia naisartisteja ja -bändejä scouttaamassa.

Tältä levyltä on vaikeaa nostaa parasta biisiä, koska tää on ihan täydellinen keikkataltioiTnti Japanin kiertueelta vuodelta 1977, mutta kun pakko on valita niin…

  • Levyn paras biisi: Cherry Bomb

5/10 The Sex Pistols: Never mind the Bollocks

Olin 12-vuotias. Isä oli lähtenyt amerikkalaisen firman leipiin Saudi-Arabiaan. Pappa oli kuollut reilu vuotta aiemmin. Omakotitalossamme asui kolme naissukupolvea: minä, äitini ja äitini äiti.

Aloin kapinoida kaikkea ja kaikkia vastaan. Siihen saumaan osui tämä levy ja punk-ilmiö yleensäkin. Se kiehtoi, koska kuvien perusteella kaikki olivat tervetulleita liikkeen pariin. Kapinoitiin voimakkaasti vanhoja rakenteita ja asenteita vastaan. Työttömyys taisi olla hurjissa lukemissa Englannissa. Mrs. Thatcher ainakin vallankahvassa.

Eipä aikaakaan, kun olin survomassa parsineulaa korvalehtieni läpi niiden kultasepällä tehtyjen reikien viereen. Ja kun Suosikki kotiin kannettuna kertoi ilmiöstä kuvin, oli posken vuoro: sen lävisti hakaneula. Silmät rajasin mustalla kajalilla, farkut sujahti jalkaan vaseliinin avulla. Kotiintuloaikoihin viittasin ”kato sitt, näkyyks mua”.

Tämä bändi oli kuin revitty suoraan kadulta lavalle. Soitto oli rosoista ja jopa epävireistä, mutta se vain lisäsi autenttisuuden tunnetta. Sähkökitara surisi eikä kukaan edes osannut oikein soittaa. Mutta mitä siitä – meno oli kovaa! Suomessa ko. bändin keikka tosin kiellettiin.

  • Levyn paras biisi: Pretty Vacant

6/10 Rainbow: Difficult to cure

Rippileiri Kunstenniemessä Rymättylässä heinäkuussa 1981, kesto 2 vkoa. Hyviä muistoja! Pappina ihana Hubbe.

Perille päästyämme vedettiin pitkää tikkua siitä, kummat nukkuvat ensin pihan puolijoukkueteltassa ja kummat sisällä. Tulos: tytöt sisälle ekaksi viikoksi. Sää: satoi joka päivä ja oli melko viileää. Puolessa välissä vaihto, tytöt ulos ja pojat sisälle. Sää: tuli helle :-D.

Rippileirillä tutustuin muuan herraan nimeltä Erkki, joka oli ensimmäinen miespuolinen YSTÄVÄNI. Syksyllä kävimme leffassa katsomassa Christiane F: tyttö metroasemalta. Sovimme yksissä tuumin, että vaikka menisi maailma miten perseelleen, huumeisiin emme koske. Vedämme mieluummin kunnon kännit.

Erkki soitti tämän levyn mulle kasettimankallaan leirillä. Se oli menoa! Kyseinen bändi lukuisine solisteineen kuuluu edelleen suosikkeihini, joskin vanhempi tuotanto (tätäkin vanhempi) on sitä ”oikeaa” musiikkia.

  • Levyn paras biisi: Magic

7/10 Iron Maiden: The Number of the Beast

Tässä vaiheessa pinnalla olivat myös mm. Duran Duran, Dexy’s Midnight Runners, Spandau Ballet ja Softcell. Niidenkin tuotanto laadukasta ja hyvää. Mutta usein vain irrallisia biisejä minun makuuni. Tosin usein palaan muistoissani tämän vuosikymmenen musiikkiin. Se on nykyään helppoa Kasari-radion ansiosta.

Tällä levyllä ei ole yhtään turhaa tai huonoa biisiä. Tai sitten olen vain puolueelllinen, mutta lienee ok, koska sehän on oma mielipiteeni. Ei ole ihme, että joka syksy raahaudun Maidenfest-keikalle, jossa Coverslaves vaihtuvine laulajineen tulkitsee bändin biisejä, yleensä aina jonkun levyn tai teeman mukaan. Suosittelen! Tulossa taas syyskuussa, ellei korona laita kapuloita rattaisiin.

  • Levyn paras biisi: The Prisoner

8/10 Bruce Springsteen: The River

Isä löysi Brucen Saudi-Arabiassa työskennellessään. Toi jollakin lomalla kotiin kasetin Promised land. Kuuntelin sitä, mutta en oikein syttynyt. Singer-songwriter -musiikkia, josta ei oikein mikään kappale noussut ylitse muiden minun mielessäni. Ja tempokin oli aika rauhallinen minun makuuni.

Sitten tuli tämä tupla. Kuin olisi astunut täpötäyteen pubiin, jonka viimeisessä nurkassa Bruce soittaa hymyillen ja vähän riehaantuneena laulujaan saaden kuulijat hurraamaan oluen siemailun ohessa. Lauluja Amerikan takamailta, missä ajellaan autoilla loputtomilla baanoilla, istutaan hiekkarannalla, hässitään, tullaan raskaaksi ja sitten onnettomaksi. Surraan työpaikkojen menetystä ja menetettyä nuoruutta ja läpi sormien valuneita tilaisuuksia.

Paras biisi on minun makuuni todella hidas ja hiljainen, mutta tarina on kaunis, kaihoisa ja – no, yksinkertaisesti – loistava biisi.

  • Levyn paras biisi: Stolen car

9/10 The Prodigy: The Fat of the Land

Kasarin jälkeen musiikki muuttui persoonattomaksi. Elektroninen musiikki tuli jäädäkseen, mutta siitä tuli mielestäni jumputusta. Kaikki muuttui puuroksi, artisteja ei erottanut toisistaan. Samat syntikkasoundit, sama poljento. Tasapaksua puuroa.

Lukuunottamatta Jean-Michel Jarren tuotantoa en ollut aiemmin kuunnellut nk. konemusiikkia. Enkä ollut syttynyt jenkkiräpistäkään.

Tämän levyn myötä Prodigy sai minusta yhden uusista faneistaan. Se yhdistelee taitavasti edellämainittuja lajeja sekoittaen ne tanssibiittiin. Breathe, Smack my bitch up ja Firestarter. Näissä biiseissä ei pyydellä anteeksi yhtään mitään. Niissä julistetaan. Siinä muutamia syitä, miksi levy päätyi tälle listalle.

Tässä levyssä oli samaa asennetta kuin Sex Pistolsin levyssä aikanaan. Raakaa, rouheaa, kovaa. Ei armoa. Yksinkertaisesti pakko kuunnella.

  • Levyn paras biisi: Firestarter

10/10 Von Hertzen Brothers: Love remains the same

Mikko von Hertzen on söpö. Okei, vähän hörhö, mutta todella söpö. Toinen lätty Approach vakuutti minut siitä, että tämä veljestrio tulee menemään pitkälle.

Levyjä onkin tullut tasaiseen tahtiin ja bändi on keikkaillut ahkerasti myös ulkomailla. Vaikka kyseessä on progebändi, löydän kappaleista melodian – vaihtuvista osista ja kompeista huolimatta. Osa biiseistä on todella pitkiä, mutta sitä ei edes huomaa kuunnellessaan. Veljesten äänet soivat kauniisti yhteen ja keikoilla näkee, että heillä on hauskaa yhdessä. Sekin on tärkeää. On muuten loistava livebändi! Keikkoja odotellessa…

  • Levyn paras biisi: Faded Photographs

Näin! Tässä siis lyhyesti perustelut, miksi valitsin nämä kymmenen lättyä eniten musiikkimakuuni vaikuttaneiksi Facebookin haasteessa. Oli oikeastaan aika kiehtovaa miettiä syvällisesti levyjä tältä kantilta.

Kiva haaste!