Nuorempana tykkäsin urheilusta ja olin siinä hyväkin, varsinkin pikajuoksussa. En juurikaan piitannut ennätyksistäni, mutta voittaminen oli kivaa. Tukijoukkoni eivät osanneet minua asiassa tukea ja lopulta se, kun ensi kerran hävisin tytölle, jota valmennettiin, tappoi oman intoni. En saanut keskusteluapua tai työkaluja, kukaan ei osannut minua lukea tai tukea. Itseinho oli käsin kosketeltavaa.

En tiedä, olenko koskaan ollut voitonhaluinen tai kunnianhimoinen, mutta muistan tappion hetket nöyryyttävinä ja ikävinä. Kuten jokainen tekee. Yksin tein oman päätöksen ja lopetin. Laitoin hakaneulan poskeen, piirsin kajalia silmiin ja kiskoin pillifarkut jalkaani vaseliinin avulla ja aloin elää nuoruuttani.

Myöhemmin elämässä oli aika, jolloin oli pakko ottaa vastuu omista tekemisistä. Joutui kohtamaan vaikeita asioita ja tunteita, joita normaalisti mieluummin välttelisi. Ne opettivat, että asiat, jotka aloitetaan, viedään loppuun asti. Tajusin myös olla aloittamatta projekteja, joita en pysty viemään päätökseen.

Siitä lähtien olen jokaisen aikaa vievän valinnan edessä miettinyt, onko minulla aikaa, mahtuuko tämä kalenteriini, jaksanko ja niin edelleen. Tuota prosessia ja päätöksen tekoa helpotti yksi loppuunpalaminen töissä sekä sitä seurannut pitkä psykoterapia, joka paljasti itsestäni paljon enemmän kuin kuvittelin.

Ymmärsin omat rajani. Opin sanomaan ei, välillä turhankin painokkaasti, mutta tietäen sen olevan oikea ratkaisu. Tunsin itseni vahvaksi. Kaikki nuo tunteet olivat hyviä, joten aloin elää niitä kuunnellen. Aloin tehdä asioita, joista olin unelmoinut ja jotka halusin kokea. Yksi noista asioista oli toteuttaa unelmani pyöräilylomasta Ahvenanmaalla ja sen myös tein.

Kun vuonna 2008 sain tietää päässeeni Lahden muotoiluinstituuttiin suorittamaan ammattikorkeakoulututkintoa, päätin viedä senkin homman loppuun asti. Työn ohessa tehtynä, joka viikonloppu ensimmäiset pari vuotta Lahteen pe-aamuisin ja kotiin la-illalla reissatessa homma vei neljä vuotta. Opiskelu varasti monta kivaa hippaviikonloppua kavereiden kanssa, kotioloista nyt puhumattakaan. Siitä huolimatta saavuin joka lauantai hieman iltaseitsemän jälkeen valmiiseen pöytään syömään ihanaa ruokaa, jota mieheni oli laittanut.

Nyt on vähän sama meininki tässä Team Rynkeby – God Morgon Turku -tiimin kanssa. Ei ole itsestäänselvyys, että kotijoukot jokaisen katon alla ymmärtävät meitä, jotka ovat leikkiin lähteneet. Eivät ymmärrä, miksi jaamme to- ja pe-illat – usein ne varsinkin perheille tärkeimmät hetket – vielä puolituntemattomien kanssa hikoillen. Ja joka toinen lauantai neljä tuntia kävellen ja sunnuntaisin vielä sisäpyöräillen? Puoliso voi syyllistää, lapset ihmetellä, kaverit kypsyä koko touhuun. Kaikille ei myöskään sovi se, että toinen saa kertaheitolla reilut 40 uutta ystävää.

Siksi olen äärimmäisen onnellinen, että rinnallani on ihminen, joka antaa minulle tämänkin mahdollisuuden. Joka on ylpeä minusta ja tästä projektista, joka tsemppaa, kun itseä epäilyttää, joka antaa uskoa siihen, että kaikki järjestyy. Ja taas on padat lämpiminä, kun palaan neljän tunnin kävelylenkeiltäni joka toinen lauantai.  En voi valittaa.