Team Rynkeby -elämää on nyt takana n. 6 kk. Muistan ensimmäisen spinningini ryhmän kanssa lokakuussa 2018. Tuntia oli takana viitisen minuuttia, mutta jo siinä vaiheessa mietin, että apua – vielä 1:55 h tähän päälle… Treenin jälkeen istuin pitkään saunan lauteilla hiljaisena miettien, mitä on tullut luvattua. Pystynkö, kykenenkö.

Kun katson taaksepäin, huomaan muuttuneeni monessa suhteessa. Yksin treenaajasta on tullut ryhmätreenaaja. Yhteistreenimme ovat olleet – ja edelleen ovat – paitsi suuri ilo, myös helpottava kokemus. Kun kaikki treenin aiheuttamat tuntemukset – tuskan, pelon, kivun, hien ja hauskuuden – on voinut jakaa, on se auttanut toisiimme tutustumista. Kun on huomannut, että muutkin hengästyvät ja kipuilevat, tai että kaikki muutkaan eivät taivu kaksinkerroin, olen tullut itseäni kohtaan armollisemmaksi. Tämä ei ole suorittamista, koska silloin tästä katoaisi kaikki hauskuus. Usein meidän treeneissä nauretaan ja se on hyvä! Tarkoitus on hitsautua yhteen ryhmänä, mutta kehittyä ja ennen kaikkea yrittää yksilönä. Ehkä kaikki ei tänään mene putkeen, mutta jos vaikka huomenna. Tämän puolen vuoden aikana olen ylittänyt itseni useita kertoja ja se on tuntunut mahtavalta! Toivottavasti muutkin ovat saaneet saman tuntemuksen.

Olen aiemmin ottanut paineita ja panikoinut milloin mistäkin asiasta, suurista tai pienistä. Tämä on sen mittaluokan projekti, josta erityisesti voisi panikoida, mutta olen oudon rauhallinen. Tunne voi tosin muuttua, kun lähdetään ulos polkemaan… Mutta mietin, että jos kaikki ovat aiempinakin vuosina urakasta selviytyneet, miksi minä en selviäisi?

Fustra-treeneissä olen omaksunut ohjaajan ajatuksen ”hengitys kerrallaan”. Merja aina sanoo, että älä mieti jäljellä olevaa aikaa, älä seuraavaa toistoa tai liikettä. Hengitä vain, sisään ja ulos. Tässä projektissa ajattelin soveltaa samaa ajatustapaa ja pyöräillä kilometrin kerrallaan. Yritän olla miettimättä kokonaismatkaa, keskittyä vain nauttimaan rullaamisesta ja unohtumattomasta kokemuksesta.

Alan pikkuhiljaa oppia hetkessä elämisen taidon. Sitä yritin jo nuorempana, mutta silloin suoritin elämää ja arkea. En joutanut nauttimaan mistään, koska oli niin kiire jo seuraavaan tapaamiseen, hippaan, jumppaan, tapahtumaan… Kalenteri oli piukassa eikä mistään sopinut laistaa. Oli ”hienoa” kertoa mihin kaikkeen oli ehtinyt mukaan. Ei mikään ihme, että jossain kohtaa vauhti hiipui eikä mikään tuntunut miltään ja tuli täydellinen stoppi. Vaikka se tuli tarpeeseen, koin syyllisyyttä pysähtymisestä. Nykyään se on välttämättömyys, jonka tarpeen huomaan itse – enää ulkopuolisten ei tarvitse sitä minulle kertoa.

Tällä viikolla olen ollut kipeä. On luonnollisesti tarkoittanut sitä, että koko viikon treenit ovat jääneet ja jäävät väliin. Paha mieli, mutta nyt pitää malttaa. En onneksi tunne syyllisyyttä, eihän tälle mitään voi. Keltainen menopelini jaksaa kyllä odottaa kärsivällisesti baanalle pääsyä. Pyörätietkään ei vielä ole sepelistä vapaita, osa ajoradoista kyllä. Ja on vielä aika kylmäkin. Vielä on aikaa.

Tänään saamme vihdoin upeat ajoasumme. Ylpeänä puen sen ylleni ensimmäiselle yhteislenkillemme, joka näillä näkymin on 6.4. Siitä se sitten lähtee, ulkona ajamisen kausi! Yes!