Kenellekään minua yhtään tuntevalle ei ole yllätys, että minusta on kiva katsella ja tarkkailla ihmisiä. Asuessani Ratapihankatu 8:ssa nappasin kevät- ja kesäiltaisin fillarin alleni ja poljin vähän matkan päähän Turun päärautatieasemalle. Istuin ulos penkille ja katselin, kun ihmisiä tuli ja meni. Katsellessani mietin kunkin elämää: missä kukin asui, oliko hän perheellinen, mitäköhän tuokin tekee työkseen, miksi hän näyttää niin surulliselta, ja niin edelleen.

Äitini ihmetteli touhujani. Miten niin sä vaan katsot ihmisiä? Eikö sua pelota? Mitä ihmisetkin ajattelee, kun olet aina siellä.

Siihen aikaan kirjoitin – paljon. Nuo kaikki ihmiset olivat materiaalia kuvitteellisissa jutuissani, joita muuten siihen aikaan rustattiin käsin. Nuo ihmiset jatkoivat elämäänsä pöytälaatikossani, ruutuvihkojeni sivuille tallennettuina.

Myöhemmin kannoin aina mukanani tulitikkuja. Yleisin kysymys kun 15-kesäiseltä penkillä istuvalta tytöltä oli ”onks sull tulta?”. Ja kun oli, yleensä kysyjä istahti tupakkansa ajaksi viereeni ja useinkin tuli kertoneeksi pikakelauksella omaa elämäänsä tai sen kipukohtia. Varsinkin, jos kuningas alkoholi oli poistanut pahimmat estot junamatkan aikana tai sitä ennen. Toisinaan juttu vaatii useammankin tupakan.

En enää ajele fillarilla istuskelemaan juna- tai linja-autoasemille. Ihmiset edelleen kulkevat, tulevat ja menevät, mutta kenelläkään ei ole aikaa pysähtyä, jutella tai kuunnella. Useimmilla on kuulokkeet korvissa ja älylaite käpälässä. Minullakin.

Silti joukossa on takuulla niitä, jotka olisivat onnellisia saadessaan kertoa edes tupakan mittaisella rupattelutauolla elämästään jollekin. Että olisi joku – vaikka ihan tuntematonkin ihminen – jolle voisi vuodattaa surut ja ilot. Yksinäisyys alkaa olla oire tai sairaus siinä missä muutkin.

Olen itse kyynistynyt tuosta ajasta, kun olin kirkassilmäinen 15-vuotias, jota suretti heikkojen ja huono-osaisten kohtalo ja jota pelotti eniten ydinsota. Elämä on kovettanut ja koulinut, opettanut ja näyttänyt kaapin paikan, joten reaktioni asioihin ovat nykyisin melko laimeita. En ole itse sitä halunnut, niin vain on käynyt.

Usein, jos joku tuntematon minua lähestyy, olen heti puolustuskannalla. Miksi hän minua tuijottaa, mitä se multa alkaa kyselemään, yrittääks toi jotain, mitä toikin itsestään luulee. Ei uskoisi, että olen joskus vapaaehtoisesti altistanut itseni tuntemattomien ihmisten jutuille ja seuralle.

Toki maailma on muuttunut teiniajoistani. Enää emme elä lintukodossa, jossa ovia ei tarvitse lukita, jossa kellään ei ole pahat mielessä ja jossa kaikki auttavat kaikkia. Itsekkyys on päivän sana. Otetaan keinoja kaihtamatta ja seurauksista välittämättä se, mikä mulle kuuluu. Ei ole ihme, että pelko ja epävarmuus ovat lisääntyneet. Terve epäluulo on hyve, mutta se, että luulee jokaisella ihmisellä olevan taka-ajatuksia, lietsoo vainoharhaa, epävarmuutta ja vihaa.

En ole aikoihin kirjoittanut pöytälaatikkoon tai muutenkaan tätä blogia lukuunottamatta. En ole saanut syntymään edes mininovelleja vuosiin, vaikka kirjoittaminen aika ajoin pulpahtaa mieleen. Ystävien elämät ovat liian lähellä ja omasta elämästäni ei juurikaan aineksia löydy, arki ja kiire pitävät siitä huolen. Kuljen vaan sen enempiä miettimättä, katson kalenterista missä pitää olla ja mihin aikaan. Arki on hieno asia, mutta ei siitä juuri draaman kaarta saa syntymään. Mielikuvituksenikin taitaa olla jumissa.

Aina, kun olen matkalla ja varsinkin yksin, olen valppaana ja seuraan ympäristöäni. En tuijottele älylaitteita vaan olen aistit herkkänä kaikelle, mitä ympärillä tapahtuu. Siksi haastan itseni palaamaan edes jollakin tapaa nuoruusiän ”harrastuksen” eli ihmisten touhujen seuraamisen ja tarinoiden kuuntelemisen pariin. Voin sitä paitsi kokeilla tätä heti, sillä materiaalia takuulla löytyisi. Olen laivassa matkalla Tukholmasta Turkuun ja matkaa on vielä työpäivän verran jäljellä…