Hetkestä, jolloin Team Rynkeby – God Morgon -joukkueet pyöräilivät Pariisiin, on jo yli viikko aikaa. Lauantaina 6.7. kaikki TRGM-joukkueet kerääntyivät keltaisena armadana Prairie du Cercle Sud -aukiolle ja juhlimme saavutustamme. Siitä joukkueet vetäytyivät omiin hotelleihinsa viettämään vielä viimeistä iltaa yhdessä. Sunnuntaina kaikki oli ohi, keltainen väri kadonnut katukuvasta ja minäkin taas sonnustautunut lempiväriini mustaan.

Sen jälkeen Pariisi varasti kaiken mielenkiintoni. Eiffel, Riemukaari, Pere Lachaise -hautausmaa ja Moulin Rouge, vain muutamia mainitakseni. Kotiin palatessa samantien mökille ja vasta siellä oli aikaa ajatella koko projektia alusta loppuun.

Monesta asiasta olen jo aiemminkin kirjoittanut. Treenaamisesta, kehittymisestä, takapakeista, pettymyksistä. Suurimmat koin kuitenkin matkalla, kun jouduin jättämään leikin kesken peräti kolmena päivänä. Kuuma, nestehukka, kipeä, paskat reidet. Tai siis että kestävyysvoimaa puuttuu edelleen. Sekään ei yllättänyt, etten edelleenkään suhtaudu ko. asioihin kovin aikuismaisesti, vaikka iän puolesta ehkä pitäisi. Vetää hiljaiseksi ja pistää miettimään. Tuntui todella pahalta, mutta eihän tällä projektilla olisi ollut mitään merkitystä, ellei olisi tuntunut miltään.

Kun asiat menevät tunteisiin, se vain näkyy. En osaa teeskennellä, en ole koskaan osannut. Niinä hetkinä mieluusti kaivaudun johonkin poteroon, ettei edes tarvitse kohteliaisuussyistä yrittää. Menen muihin maailmoihin ja vetäydyn. Juuri silloin, kun olisi pitänyt kannustaa muita ja tsempata. Asettaa muut itseni edelle. Juuri tämä harmittaa eniten ja pyysinkin sitä anteeksi joukkueeltani. Parhaimmillaan kun osaan olla kuitenkin kannustava tsemppari.

Niinpä oli otettava lusikka kauniiseen käteen ja tehtävä päätös. Reisikrampin jälkeinen päivä olisi ollu 195 km ja mäkiä täynnä. Niinpä päätin tehdä itsestäni hyödyllisen huollossa ja siitä tulikin yksi parhaista päivistäni reissulla. Ensinnäkin maisemat juuri tuona päivänä olivat huikeat! Aamu Maas-joen rannalla, aaltoilevat ja silmänkantamattomiin jatkuvat viljapellot, pilvetön sininen taivas, liilat laventelit, satunnaisesti levinneet punaiset unikot… Valokuvat eivät tee oikeutta, mutta onneksi näyt tallentuivat verkkokalvoilleni pitkäksi aikaa.

Näin projektin vielä ollessa kesken, mutta aktiivisen treenaamisen päätyttyä, olen kuitenkin eniten iloinen uusista ihmisistä elämässäni. Jo lauantaina olisi päässyt yhteislenkille, jos olisin ollut maisemissa. Maantiepyöräily tuli elämääni äkkiarvaamatta, mutta on tarjonnut jo niin hienoja hetkiä hienossa seurassa, että eihän sitä pois henno jättää…

Lokakuun pimeydessä alkaneet yhteistreenimme tuntuvat kovin kaukaisilta kesäisessä valossa. Pimeä spinningsali, loputtomat kävelykilometrit, yhteiset lihaskuntotreenit, vesijumpat, pikkujoulut, kilometrin rata Vahterusringillä… Kaikki tuo vei aikaa ja rahaa, sitäkään ei käy kiistäminen. Mutta kuukausiin mahtuu myös niin paljon naurua, iloa, onnistumisen tunnetta, mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä, kannustuksen antamista ja saamista sekä levottomia whatsapp-viestejä, että oli se sen arvoista. Kiitos TRGM Turku 2019 -kaverit! Onneksi näemme toisiamme edelleen.

Ja sitten on vielä se, miksi tätä alunperin tehdään. TYKSin ohi 27.6. pyöräillessämme ja lasten meille ikkunoista vilkuttaessa kaikki konkretisoitui. Keräys jatkuu edelleen ja jännityksellä odotamme sen tulosta. Se selviää syyskuun lopulla.

Haluatko itse olla mukana tekemässä hyvää lapsille ja nuorille sekä itsellesi? Haku ensi kaudelle on vielä auki. Mikäli kiinnostaa haastaa itsensä, suosittelen lämpimästi. Toimi 25.8. mennessä.