Huhhuh! Oikein hämmästyin milloin olen viimeksi sanaisen arkkuni tässä blogissa avannut. Aika tosiaan menee kuin siivillä…

Näiden neljän vuoden aikana on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Isäni kuoli yllättäen vuoden 2014 marraskuussa jättäen jälkeensä n. 1000 neliön autokorjaamon keskeneräisine töineen ja asiakaskuntineen. Siinä meni pari kuukautta parin tunnin yöunilla ja perunkirjoituksen jälkeen tuli täydellinen stoppi. Sairaslomani kesti kolme viikkoa: ensimmäinen viikko meni nukkuessa, seuraavana haahuilin kämpässä yöpaita päällä murehtien ja kolmannella olin valmis palaamaan töihin. Siis omiin töihini, jotka siihen asti hoidin tuon isäprojektin ohella. Mutta selvisin urakasta! Ja voin vain todeta, että kovin moni asia tässä maailmassa ei minua enää kaada, pelota tai uhmaa.

Mutta se siitä. Tuon episodin aikana liikuntatottumuksissani tapahtui radikaali muutos, aivan kuten äidin kuoltua v. 2008. Se rytmi, joka molempia tapahtumia ennen oli ollut päällä, olikin yhtäkkiä pois. Tilalla päämäärätöntä haahuilua ja ihmettelyä. Isä kuoli juuri, kun olin taas päässyt treenaamiseen syrjään kiinni.

Loppuvuodesta 2016 aloin olla valmis täysipainoiseen treenaamiseen, mutta jälleen puuttui kohtalo peliin. Lokakuun alkupuolella olin viettänyt iloisen treeniviikon: ma sauvakävely, ke fustra ja pe zumba. Lauantaiaamuna ei vasen polvi pitänyt yhtään! Mietin, mitä ihmettä yön aikana oli tapahtunut! En ollut vääntänyt sitä mitenkään, en lyönyt tms. Lauantai-iltana istuin surkeana sohvalla kylmäkääre polven ympäri teipattuna, joka tosin suli samantien ottaessaan kontaktia turvonneen ja tulikuuman polveni kanssa. Sunnuntaina tilanne oli vielä pahempi, joten maanantaina oli pakko hakeutua lääkäriin.

Seurasi useampi punkteeraus ja lopulta sain lähetteen magneettikuvaukseen. Tässä vaiheessa oli kulunut jo muutama kuukausi ja liikunta oli jäänyt kokonaan. En voinut koukistaa polveani juuri lainkaan ja olin toooooodella turhautunut tilanteeseen.

Magneettikuva oli puhdas, mutta sitä tulkinnut ortopedi kertoi mahdollisuudesta, jossa minulla on veressäni nk. reumageeni. Se tarkoittaa sitä, että mikä tahansa tulehdus tai pöpö kehooni tulee, voi ”pesiytyä” mihin tahansa kehoni niveleen. Great! No, toisaalta tuo polvihomma oli ensimmäinen kerta 50 vuoteen, eli tuskin se nyt ihan kauheasti minua enää tulee vaivaamaan… fingers crossed! Mutta oli se melkoista, kun itku kurkussa huomasin vain ne ihmiset, jotka juoksivat! SAlille minua ei saanut kirveelläkään, ketutus oli aivan liian suuri.

Lääkäri arveli, että polven täydelliseen paranemiseen menee puolisen vuotta ja sen se todella otti. Viime keväänä ostin uuden pyörän ja siitä innostuneena jaksoin taas aloittaa liikkumisen. Oli monessa mielessä jo aikakin…